Keskiviikko 20.6.2012 oli kuin mikä tahansa päivä, kollega oli lomalla ja oli aivan älytön kiire töissä. Kaiken kiireen keskellä vaihdoin pari viestiä rakkaan avovaimoni S:n kanssa ja havaitsin hänen olevan vielä hieman normaaliakin omituisempi;). Tiedustellessani syytä moiselle käytökselle sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: "Tein raskaustestin ja se näytti positiivista, tein toisen ja sekin on positiivinen." Valehtelisin jos väittäisin muistavani tuon hetken hirveän hyvin. Muistan että olin maailman onnellisin ja että kyyneleet tulivat silmiini, muistan että menetin kykyni toimia ja leijuin kaiken normaalin ulkopuolella. Muistan että mietin kuka ihme tekee raskaustestin Stokkan vessassa? Raskaus oli erittäin toivottu, mutta silti kaikki tapahtui niin nopeasti - tässähän oli kuitenkin aktiivisesti yritetty vain pari kuukautta.
Sanomattakin selvää että työnteosta ei tullut sinä päivänä enää yhtään mitään, itkusilmin väsäsin työt siihen pisteeseen että pystyin lähtemään kotiin antamaan ison halauksen rakkaimmilleni. Autossa minuun alkoi konkreettisesti upota se fakta, että minusta on tulossa isä. 9 kk:n päässä olemme S:n kanssa vastuussa pienestä olennosta ja tämä vastuu tulee jatkumaan jossain määrin koko elämämme. Ajoin miten sattuu, itkin ja nauroin, huusin ääneen: "Minusta tulee isä".
Kotiin päästyäni otin rakkaani hellään halaukseen ja illan keskustelimme siitä kuinka onnellisia olemme kun meistä tulee vanhempia, tulevaisuudesta ja myös peloistamme. Noiden keskustelujen jälkeen viimeistään tajusimme, että lapsemme tulee saamaan parhaan mahdollisen perheen. Ei meillä ole kaikki valmiina, asuntomme on liian pieni, minä olen yt-neuvotteluiden kohteena ja toinen autokin pitäisi kai vaihtaa. Elämä on silti antanut meille kaikkein ihanimman lahjan ja puitteiden fiksaus on toissijainen järjestelykysymys. Puitteita on aikaa laittaa kuntoon maaliskuuhun 2013 asti ja vaikka kaikki ei olisikaan aivan valmista niin mitä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti