Odotuksen alusta ja vauvatarvikkeista

Terve taas, työviikko on pulkassa ja viikonloppua pukkaa päälle. Ollut aika hektistä viime viikonloput ja onkin ihanaa kun tämä viikonloppu on tyhjää täynnä. Mikään ei ole parempaa kuin rauhalliset viikonloppuaamut, hieman parempi aamupala (tai yleensäkin aamupala nim. nukkunut "pommiin" joka aamu) ja taistelu Hesarin herruudesta. Viikonloppuaamuisinhan toinen nappaa Hesarin ja häviäjä tämän Kalifornian "lahjan maailmalle" viereensä.

Tällä viikolla on tullut taas hieman paremmin tutustuttua vauva-aiheeseen ja siihen mihin sitä on lusikkaansa oikein työntämässä. Ihme kyllä en ole missään vaiheessa saanut mitään isompaa paniikkikohtausta tulevasta isyydestä. Olen ammatiltani DI ja teen yleensä kaiken niinkuin on järkevää ja käytännöllistä. Nyt tuntuu että minulla ei ole täyttä kontrollia kaikkeen mutta mitä sitten, välillä on insinöörinkin annettava vaan mennä. Ainut pelko mikä minulla ihan oikeasti on - on pelko keskenmenosta. Tässä ollaan kuitenkin vasta jossain 6-7 raskausviikon tienoilla ja tilastollinen todennäköisyys keskenmenoon on suurin ensimmäisessä raskaudessa. S tuossa jo ehti pelästyttää pahemman kerran kun eilen oli ihan pientä vuotoa. Pikainen Googletus kuintenkin paljasti että ilmeisesti se on täysin normaalia, ei se tunne kuitenkaan hyvältä tuntunut. 

Sitten tämän vauvatarvikeaiheeseen, olemme tuossa suorittaneet alustavaa tutkimusta siitä mitä vauva oikein tarvitsee. Kokemukset vauvoista kun kummallakin rajoittuvat lähinnä nuorempiin sisaruksiin ja TV-sarjoihin. Vauva-lehden nettisivuilta löytyi kuitenkin melko kattava lista siitä mitä vauva tarvitsee, eräänlainen "Baby equipments for dummies" http://www.vauva.fi/artikkeli/tarvikkeet/29/mita_vauva_tarvitsee

Listaa lukiessani tajusin kuinka totaalisen kujalla olen kaikessa millä on mitään tekemistä vauvojen kanssa. Onneksi on äitiyspakkaus, tuossa pakkauksessa on kaikkea sellaista mitä ei välttämättä itse tajuaisi ostaa, niin ja tietysti kondomeja ettei Kelalle ihan heti tule lisää maksettavaa. Ilmeisesti ostoslistalle tulee päätymaan ainakin vaunut, hoitopöytä ja turvakaukalo turvalliseen matkustamiseen. Turvallinen matkustaminen todennäköisesti edellyttää myös autonkuljettajan palkkaamista, sillä S:n kyydissä ateisteillakin on tapana rukoilla.

Ensimmäinen näkemyserokin jo löydettiin, minun sisäinen nihilistihippini olisi valmis ostamaan joitain juttuja käytettynä koska kaikki vauvajutut ovat käytettynäkin melkein uusia. S kuitenkin ilmoitti ettei onnistu ja demokraattisella päätöksellä S päätti että uutta sen olla pitää. Minulle on oikeastaan ihan sama, joten pelasin varman päälle ja vastasin "kyllä kulta". Meidän siis pitää tehdä retki johonkin vauvatarvikekauppaan ja tutustua hieman tarjontaan. Minua häiritsee suunnattomasti mennä johonkin kauppaan ymmärtämättä mistään mitään, siellä sitten minä olen se idiootti joka kyselee tyhmiä kysymyksiä. Pitää varmaan käydä samalla reissulla vaikka Gigantissa jotta egoni selviää kolauksesta. Vaunujen kanssa otin jo varaslähdön ja Emmaljungan City Crosseja on ainakin kehuttu. Vaunujen pitää olla ehdottomasti unisex-väriset, koska emme halua tietää vauvan sukupuolta.

Katselimme tuossa myös kokemuksia 4D-ultrasta. Voisi olla hyvin antoisaa tutustua tulokkaaseen paremmin ultran välityksellä, mutta pelätään hieman että sukupuoli paljastuu väkisin noin tarkassa ultrassa. Toki jos mahdollinen poika on tullut isäänsä niin tuskin siellä mitään näkyy edes 4D:ssä.

Mutta nyt lähdetään nuohoamaan Etelä-Helsingin rantoja ja palataan asiaan kun on jotain uutta raportoitavaa.

Juhannus ja tyylipuhdas vahinko

S:n mukaan meidän tulisi kehittää lapselle jonkinlainen työ-/projektinimi, itse lobbaan itsevaltiaan tavoin kutsumanimeä mini ja S tuntuu sen hitaasti hyväksyvän. Oikea nimihän meillä on valmiina, ainakin tytölle. Projekti mini on elämäni tärkein projekti, olen tehnyt ja tulen tekemään paljon erilaisia projekteja, minkään niistä ei tarvitse onnistua kunhan projekti mini onnistuu.

Peruspanikoinnin lisäksi meille tuli hieman muitakin käytännön ongelmia raskauden myötä. Ei kukaan halua kertoa raskaudestaan ihan raskauden alussa koska niin paljon voi tapahtua. Raskaustesti päätti ilmoittaa ilouutisen kaksi päivää ennen juhannusta ja vielä samana iltana meillä oli hyvän ystävämme järjestämä Midweek Dinnerparty. Seuraavaksi aloimmekin siis pohtimaan millä ihmeen verukkeella me saamme selitettyä S:n juomattomuuden. Erityisesti Juhannuksena selvä suomalainen on samanlainen ihme kuin Englannin jalkapallojoukkueen menestys arvokisoissa, ei sitä vaan tapahdu. Erilaisia sairauksia ja lääkekuureja miettiessämme tulimme siihen tulokseen, että ehkä vanha kunnon feikkaus toimisi kuitenkin parhaiten. Sovimme että S kantaa vaan jotain juomaa kädessään ja minä paikan tullen suoritan ikävän velvollisuuden ja juon sen. Grilli-ilta menikin mukavissa tunnelmissa ja ainoastaan lomailevan S:n kieltäytyminen baarireissusta herätti jonkinlaista kummastusta.

Torstaina kun pääsin töistä otimme suunnan kohti Saimaata ja starttasimme juhannuksen viettoon. Istuimme aivan järkyttävissä liikenneruuhkissa ja S luki minulle ääneen hankkimaansa Vauva-lehteä. Normaalisti vihaan kaikenlaista ryysistä ja jonottamista, mutta matka meni yllättävän kivuttomasti, ehkä minustakin alkaa pahimmat kulmat hioutua:) Illalla kun saavuimme perille S näki huomattavan vaivan ja kätki Vauva-lehden autoon niin ettei sitä vahingossakaan kukaan huomaa. Olimme illan S:n veljien kanssa ja grillailimme eikä kukaan kiinnittänyt juomattomuuteen sen erikoisempaa huomiota. Yön aikana anoppi ja appiukko saapuivat paikalle ja aamulla sitten tapahtuikin.. Jotenkin ihmeessä S oli onnistunut jättämään sen perhanan Vauva-lehden hankinnasta saamansa kuitin rahina toimivan arkun päälle. Anoppihan sen kuitin löysi ja päätteli asian laidan suhteellisen nopeasti. Ei siinä sitten S:n auttanut kuin kertoa "Olevansa ehkä ihan pikkuisen raskaana". Anoppi ja appiukko ottivat asian ihan hyvin, appiukko kuitenkin ehkä vähän huonommin. Älä kuitenkaan appiukko murehdi, ottaisin asian ihan samalla tavalla jos mahdollinen pikkuprinsessani kertoisi että on raskaana jollekin karvanaamalle. Illaksi menimme porukalla juhlimaan juhannusta S:n suvun kanssa ja kukaan ei ilmeisesti huomannut mitään. S:n vanhemmat siis tietävät, tasapuolisuuden nimissä pitää varmaan kertoa omille vanhemmilleni kun sinne ensi kerralla suunnataan.

Juhannuksena minulla oli aikaa hiljentyä vielä miettimään elämäämme ja uutta tulokasta paremmin. Varastin monta kertaa itselleni pienen hetken, hiljennyin polttelemaan tupakkaa (jonka olen luvannut lopettaa) ja miettimään elämääni, kaikkia niitä muutoksia ja uusia ihania asioita joita mini tuo tullessaan. Asiat eivät voisi olla paljon paremmin, saan toivotun lapsen elämäni naisen kanssa. Tulen tekemään kaikkeni jotta voin taata perheelleni parhaan mahdollisen elämän. En ole mikään maailman karskein mies ja olen viimeisen muutaman päivän aikana itkenyt kuin pikkutyttö, aikaa ja paikkaa katsomatta.

Kotimatkalla (7,5 h ja 300 km argh!) sain ensimmäisen kerran tuntumaa raskaana olevan naisen hormoneista ja niiden vaikutuksesta mielialaan. S selitti minulle jotain vauvajuttua kautta rantojen todella hankalasti ja kysyi ymmärsinkö. Minä hölmö menin vastaamaan rehellisesti, että en ymmärtänyt yhtään mitään. Ajatuksenlukukyvyttömyyteni johti spontaaniin itkuun, olen pahoillani kulta, en minä vaan ymmärtänyt.

Hyvät uutiset

Keskiviikko 20.6.2012 oli kuin mikä tahansa päivä, kollega oli lomalla ja oli aivan älytön kiire töissä. Kaiken kiireen keskellä vaihdoin pari viestiä rakkaan avovaimoni S:n kanssa ja havaitsin hänen olevan vielä hieman normaaliakin omituisempi;). Tiedustellessani syytä moiselle käytökselle sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen: "Tein raskaustestin ja se näytti positiivista, tein toisen ja sekin on positiivinen." Valehtelisin jos väittäisin muistavani tuon hetken hirveän hyvin. Muistan että olin maailman onnellisin ja että kyyneleet tulivat silmiini, muistan että menetin kykyni toimia ja leijuin kaiken normaalin ulkopuolella. Muistan että mietin kuka ihme tekee raskaustestin Stokkan vessassa? Raskaus oli erittäin toivottu, mutta silti kaikki tapahtui niin nopeasti - tässähän oli kuitenkin aktiivisesti yritetty vain pari kuukautta.

Sanomattakin selvää että työnteosta ei tullut sinä päivänä enää yhtään mitään, itkusilmin väsäsin työt siihen pisteeseen että pystyin lähtemään kotiin antamaan ison halauksen rakkaimmilleni. Autossa minuun alkoi konkreettisesti upota se fakta, että minusta on tulossa isä. 9 kk:n päässä olemme S:n kanssa vastuussa pienestä olennosta ja tämä vastuu tulee jatkumaan jossain määrin koko elämämme. Ajoin miten sattuu, itkin ja nauroin, huusin ääneen: "Minusta tulee isä".

Kotiin päästyäni otin rakkaani hellään halaukseen ja illan keskustelimme siitä kuinka onnellisia olemme kun meistä tulee vanhempia, tulevaisuudesta ja myös peloistamme. Noiden keskustelujen jälkeen viimeistään tajusimme, että lapsemme tulee saamaan parhaan mahdollisen perheen. Ei meillä ole kaikki valmiina, asuntomme on liian pieni, minä olen yt-neuvotteluiden kohteena ja toinen autokin pitäisi kai vaihtaa. Elämä on silti antanut meille kaikkein ihanimman lahjan ja puitteiden fiksaus on toissijainen järjestelykysymys. Puitteita on aikaa laittaa kuntoon maaliskuuhun 2013 asti ja vaikka kaikki ei olisikaan aivan valmista niin mitä sitten.